Sivut

perjantai 28. syyskuuta 2012

Hipaisuja


Hetkessä keskittyneessä
ohikiitävässä.

Ei paikalleen jää.
Hetken vain hipaisee.

Sana
ehkä kaksi.

Osaanko yhdistää
huomaanko edes

Ei vailla merkitystä
ei ilman tarkoitusta.

Joskus niin lähellä
iholla tunnen.


keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Povitaskussa mennyt



Avaat oven.
Katson maata kohden häpeillen.
Tunnistatko?

Turvanani vain sanat ystävän
"luota itseesi, olet lämmin ihminen".

Ei pelkkä kotoisuus oven auetessa.
Sinä sen teet katseellasi.
Tunnistatko?
Vastaani saan katseen syvän
menneisyys ovestasi sisään tulossako?

Hieman oudoksi oloni tunnen
onko hyvä tuloni?

Herkeämättä minua tutkit
kuin hypätä mieleeni haluaisit.

Ystäväni toinen kuitenkin onneksi matkassani
pitää kättä olkapäälläni, rauhoittaa.

Kyyneleet silmiisi hiipii,
vaikea niitä on vastaanottaa.
Liianko syvästi tunnet
osaanko tunnetta noin hyvää läpi päästää sydämmeni.

Esittelet perheesi
tunnen vain suurta ylpeyttä puolestasi.
Lapset niin kauniit ja hyvät
olet saanut rinnallesi.

Käsipäivää minut nolostuttaa
hankala on sitä ilmentää.
Halata haluaisin
en uskalla
tekemättä jätän.

Mukanani toin menneen
käsipäivää jotenkin niin vieraalta tuntuu,
kylmältä, viralliselta.


maanantai 17. syyskuuta 2012

En itsekkään tiedä mitä tarkoitan.


Unisieppari, rukousnauha,
kivi.

Pieni hetki,
toinen tuttu tai tuntematon.

Ymmärrys
hetkestä vanhasta.

Useita vuosia kesti
vaikka vastaus yksinkertainen.

Oudot unet,
tulevaako?

Uhkaako mennyt palata.

Miten opin
opiksi tuomaan.

Sieppaisipa uneni
aurinko aamulla uhan poistaisi.
Nauha johdattaisi rukousta
kivi voimaa tuomaan.

En näin korkealla ennen ole ollut.
Hiljaiseksi saa.
Uusille portaille suunnattava
jos perille haluaa.

Vai jäänkö vain tähän tasanteelle.

torstai 13. syyskuuta 2012

Mikä näkyy


Huomautat
toisen roskasta
tippuneesta,

Huomasitko
taskustasi 
roskan tippuneen?

Emme ilman vaivaa
taakse selkämme näe.

Näkyy helpoiten
eteen ja hieman sivuun.

Itseämme katsoaksemme
peilin tarvitsemme.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Kiveen kirjoitettu


Kokoan helminauhaa
kivistä aidoista
ei ihmisen tekemästä vaan Luojan luomasta.

Kerrokset omaa kertomustaan kertovat.
Aikaa paljon kulunut
kerrokset kiven muokannut.

Missä kivessä, kalliossa sieluni käynytkään
kautta kasvikunnan
eloon siirtyi kautta eläimen.

Missä
mikä näistä olin.
Poistettu se muistoistani.

Ihmiseksi rikkaaksiko siitä siirryin
vähitellen 
pois otettiin etuoikeuksia.

Matkaani en koskaan saanut
muistoja vanhoja
neuvoja 
virheitä varomaan.

Matkaan kerta kerran jälkeen
kera Vapaan Tahdon.

Jokainen matka sieluun merkin jätti.
Kuinka kertaa monta
toista sielua kaltoin kohtelin.

Sitä en tee tällä kerralla.
Pahoin voin milloin
eläimen huonosta kohtelusta
milloin ihmisen ahneudesta.

Opista kertoo
matkasta opin tiellä.

Miten niin moni uskoo kerran elävänsä.
Ei pysähdy
ei mieti tätä suunnatonta epäarvoisuutta.

Helpompi syyttää
kuin peiliin katsoa.

Miksi miettisi
hyvin asiat mulla.
Miksi en ota kaikkea mitä haluan.

Jumalan rakkauteen, armoon
uskoa on vaikeaa,
jos kaikki tässä vain tässä hetkessä.

Helppoa niillä joilla kaikki.
Olisiko
jos tiedostaisi vain opintien alussa olevansa.

Eikö haaveilisi jo luokalla korkeammalla olevan.

Jatkokouluun saakka jotkut päätyneet.
Heiltä niin paljon pois ottaneet.

Iloitse puolestaan heidän,
auta, kohtele kuin lasta Herran.

Heille portti viimein aukeaa
on aika kotiin palata.
Silmistään näet jo hyvyyden.

Matka ei aina pitkä
ehkä pysähdys hetken verran.

Opintojen pituus
kädessä meidän.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Liian vaikeaa


Tällä viikolla jouduin kohtaamaan oman rajani ymmärtämiseen.

Luin kirjoitusta johon ei riitä ymmärrykseni
ei anteeksianto
ei ymmärrys.

Kotimaamme pahuuden ilmentymä oli jotain käsittämätöntä.
Olisin jotenkin voinut vielä yrittää ymmärtää,
jos kyseessä olisi ollut ensimmäinen kerta.

Mutta ei,
tätä oli toistunut kymmeniä kertoja.

Täysin puolustuskyvytön.

Miksi?

Ei tähän käy puolustukseksi
aikuisen avunhuuto
ei kurja lapsuus.

Miten voimme enää arvostella eri kulttuurien toimia,
kun omassa pesässämme asuu itse pahuus.

Itse laitan tälläisen pahuuden asteikolla ylimmäksi.
Rukoilen, että katto on kohdattu ja mitään vastaavaa
ei koskaan enää tapahdu maassamme.

Olen aina ajatellut, että ihminen nuoresta vanhuuteen 
tietää kuitenkin pahuuden olemassa olosta.

Minut saa raivon partaalle lapsen ja eläimen huono kohtelu.
He eivät voi ymmärtää eivät puolustautua.

Tälläinen on onneksi yksittäistapaus lapsen kohdalla
mutta eläimille arkea.
Toivon, että jokainen pysähtyy ajattelemaan myös
sitä miten kohtelemme päivittäin 
Luojan luomia.